sunnuntai 2. marraskuuta 2014

...Ja Neiti Brasiliaakin alkoi hymyilyttää.


 
 
Vettä sataa. Harmaata ja harmittaa. Tenavat tappelee. Itkee. Huutaa. Nokkailee ja messuaa. Mikään ei ole hyvä. Äitin pinna alkaa kiristyä ja kiristyä ja kiristyä äärimmilleen.
 
Tässä vaiheessa vissiin kaikki pullantuoksuiset täydelliset äitylit pyöräyttäisivät armailleen makoisat korvapuustit jossa olisi runsaasti kanelia, sopivasti sokuria ja iso ripsaus rakkautta. Mutta minä olen valitettavasti kovin keskinkertainen ihminen ja jaksan kuunnella kiukuttelua vaan muutaman tunnin päivässä. Sen jälkeen kaikki on liikaa.
 
Onneksi lähellä on kuntokeskus, sellainen keskinkertaisille ihmisille suunnattu. Ja oikein itsekkäille mameloille ja papeloille siellä on lapsiparkki. Sinne minä armaani huutavana raijasin ja suljin oven perässäni kiinni. Tulevat sitten hakemaan mut pois jumpasta jos eivät petojeni kanssa pärjää. Ja jos uskaltavat lähestyä Halloweenistä myöhästynyttä kärttyisää takkutukkaista noita- akkaa!
 
Lensin luudallani saliin viimeisenä, tottakai. Ja takariviin, että jos vaikka joutuu lähtemään. Tunnilla oli jotenkin kiva tunnelma, mutta silti latasin painotangon varteen niin paljon rautaa kun vaan suinkin kehtasin. Kiukusta tai raudan raskaudesta johtuen puhisin ja irvistelin tankoa ohjaajan antamien käskyjen mukaan. Tyyppi vielä kierteli salissa neuvomassa ja tsemppaamassa jumppaajia. Varmaan ihan kiusallaan.( No ei, oikeesti hyvät ohjaajat tekee niin, siitähän niille maksetaan.
 
Muutaman raskaan biisin jälkeen nupissani alkoi vissiin veri kiertää. Kiukku alkoi hiipua ja oli niin hyvä biisikin! Rankkaa rokkia. Purkkapoppi olisi ollut vittuilua siinä mielentilassa. Ja kas- irvistys vaihtui hymyyn. Onneksi tämän huomasi myös se jumppaope. Reippaasti hän kailotti mikkiinsä " no nyt alkaa mennä hyvin kun neiti Brasiliaakin alkaa hymyilyttää. Sillälailla. Ja rautaa vaan rajalle."
 
Ja siis joo. Olin kiukuspäissäni kotoa lähtiessä pakannut jumppakassiin sen brasiliatopin, jota en ikinä käytä. Juomapullokin unohtui kotiin ja kengät laulaa joutsenlauluaan. Varmaan niistä lähtee pohjat irti seuraavalla kerralla. 
 
 
 
Mitä mä tästä opin ja miksi halusin tästä kirjoittaa?
 
No sen opin, että kun oikein keittää niin on viisaampi puhaltaa peli poikki ja kaikota mahdollisuuksien mukaan vaikka sinne jumppaamaan kiukku kaakkoon. Myös minun pinnalla on raja ja saa ollakin. Kaikkea ei tartte jaksaa ikuisesti. Ei edes sitä omien kultamussukoiden kiukuttelua. Jumpanneena mun pinna on rahtusen pidempi. Toiset rentoutuu vaikka sillä täydellisen ihanien pullien leipomisella, toiset taas vaikka lukemalla. Pääasia taitaa olla se, että jollain konstilla saa ne muumit takaisin kanoottiin.
 
Halusin kirjoittaa tästä siksi, että mua ärsyttää. Äitilässyttely. Äitin kuuluu olla kuin imetysrintsikka; pehmeä, mukava ja joustava. Mutku suurin osa on aika keskinkertaisia. Jotenki vaan tuolla hiekkalaatikon reunalla ja ties missä mammakahviloissa sitä mussulässy- nissutusta harrastetaan. Ja todellisuus voi olla jotain ihan muuta. Siksi mä olen ajatellut kirjoittaa tästä ihan keskinkertaisesta elämästä.
 
Tämä elämä on tällaista ja se on rikas, rakas, joskus ruma mutta oma.
 
Kohtuullista iltaa.

Ei kommentteja: