Puolimaralla

Päivitykset puolimaratonille harjoittelusta jäi tekemättä joskus kauan aikaa sitten, mutta silti jatkoin harjoittelua blogihiljaisuudessa. Treenasin niin paljon kun arjen pyöritykseltä ja työssäkäynniltä yms. ennätin. Omasta kuntoilusta tuli mukava henkireikä, vaikka juoksinkin suurimman osan lenkestäni niin, että vaunut oli toisessa kädessä ja koira toisessa.

Eilen oli sitten suuri päivä. Jännitti ihan hirveesti. Kun kipasin kiireenvilkkaan hakemassa numeron perjantaiaamuna, kaikki muut ihmiset siellä näytti mun silmin niin paljon parempikuntoisilta, nuoremmilta ja vaikkamitä. Rohkaisin itseäni ajattelemalla, että kaikki toimii omista lähtökohdistaan käsin ja mulla on nyt tällaiset kortit tässä jaossa. Yritän tehdä sen minkä pystyn.

Ennen lähtöä tietysti kohkasin itsekseni perinaisellista mitä-ihmettä-mä-laitan-päälleni-pitkät-vai-lyhyet- juttua. Päädyin sitten lyhkäsiin ja toppiin, mikä oli ihan hyvä veto. Läkähdyttävää kuumaa ei koskaan tullut. Ja mukavahan se on pinkissä juoksennella!

Lähdön aikana aurinko paistoi lämpimästi ja iloisten ihmisten iloinen mieli tarttui minuunkin. Hyvillä mielin lähdin juoksuun. Liiallisen innokkuuden karistamiseksi olin ohjelmoinut sykemittariin nopeusrajoittimen, etten olisi lähtenyt liikeelle liian lujaa ja sitten piiputtanut heti ensimmäisen kympin jälkeeen. Soittolistani oli kohillaan ja iloissani juoksin pitkin reittiä. Tässäkohtaa mulla oli vielä juoksutopin päällä trikoopaita joka peitti numeron, järjestäjät varmaan ajatteli, että joku iloinen kylähullu on tullut pummilla mukaan mutta ei kukaan mitään sanonut. Miettivät varmaan, että olkoon jos tuo ei hyräilyä kummempaa tee.

Tossut rullasi kun itsestään ja ekan kerran tuntui happoo reisissä vasta 18 kilsan kohdalla. Pakotin itseni kuitenkin jatkamaan juoksemista, sillä kävelyn vaihtaminen juoksuun väsyneenä on huisin hankalaa, ainakin mulle. Ja sitten se maali jo häämöttikin edessä. Melkein olis tehnyt mieli alkaa itkeä ylpeydestä. En sitten kuitenkaan alkanu.



Katsomossa tapasin yllätystuttuja, mikä oli tosi mukavaa. Terkkuja vaan ja roppakaupalla onnea vielä tätäkin kautta!



Koska mikään ei kuitenkaan ikinä suju niinkun suunnittelee, tässäkin iloisessa jutussa on karikko. Olin alkuperäisessä haaveessani suunnitellut meneväni juoksun jälkeen rauhassa saunaan ja suihkuun. Sen jälkeen suunnistaisin syömään jotain hyvää. Mutta kas vain- joku ihastuttava ihminen oli varastanut kassistani osan vaatteistani ja suihkukamppeet. Voi kuinka ilahduttavaa. No, ei siinä mitään. Eikun märissä vaatteissa julkisilla himaan. Ihan pikkumatka ennen kotia oli jo niin tajuttoman kylmä, että käveleminen sattui. Sormet ja varpaat oli tunnottomat. Kyllä harmitti! Ehkä joku oli vahingossa napannut tavaroita väärästä kassista ja on nyt nolona erehdyksestään, mutta en jaksa aina olla Polyanna. Vittu. Mulla on harvoin mitään omaa. Tätä varten olin harjoitellut monta kuukautta ja haaveillut rauhallisesta ruokahetkestä hyvän tovin. Nyt se vietiin minulta pois. Hemmetti!!


Kaikesta huolimatta, juoksusta jäi hyvä mieli. Selvisin. Pärjäsin. Pystyin.