Urautuminen on hyvästä.

 

Tukitavallinen päivä. Ihanaa. Keskimmäinen on eskarissa, isoin lapsi koulussa. Pyhät on pyhitty. Arki alkaa. Parhautta.

 

Jos joku olisi tullut viisastelemaan seitsemäntoistakesäselle kaiken tietävälle Estetiinalle siitä, että kyllä se arjen rullaaminen ja tietynlainen urautuminen raiteilleen on sitä, joka saa elämän sujumaan, olisin varmaan nakellut niskojani. Mutta kuules tyttöseni. Ei se elämä ole jännättävä seikkailu. Kyllä se on rutiini, joka ainakin tässä elämänvaiheessa saa elon rullaamaan.

 

Jumpassa on hyvä käydä. Pienimmän lapsen lapsiparkissa. Palkkapäivän on syytä olla kerran kuussa. Ei ole tämänikäisen naisen elämää miettiä, riittääkö plussapisteet maitoon vai ei. Isompien tyttöjen pitää harrastaa hurjia juttujaan muutaman kerran viikossa, jotta saavat energiaansa purettua. Tottakai mun pitäisi sallia motoriikkaa edistävät liikuntaleikit sisällä, mutta päivät pääkysytysten ei ole hyvä kiertää hyppyrataa joka kiertää nojatuolin käsinojalta sohvapöydän kautta sohvalle ja sieltä kerien kartanon ympäri. Samalla huudetaan, juostaan ja kinastellaan.

 

Aamupuuro, päiväruoka, välipala, iltaruoka, iltapala. Pyykkipäivä. Siivouspäivä. Kauppareissu. Siihen se homma nojaa. Ja vanhempien mielenrauha. 

 

Onneksi satoi lunta. Päästiin puistoon leikkimään.

 

Laskettiin pulkalla mäkeä toooosi monta kertaa ja se oli ylen lystiä.

 

 

 

Kuljettiin pitkin kiikkaavaa lankkua monta kertaa.

 

Poikanen uskaltautui ensimmäistä kertaa keinumaan.

 

 

Mielenrauhaa!