Tänään tälle villasukkakoivelle koitti se päivä, jota olen tavallaan odottanut ilolla ja tavallaan haikeudella- kaikki kolme lasta ovat yheiskunnan huomassa. Kaksi koulussa ja yksi meni iloisena päiväkotiin. Pissatin koiran ja mitäs sitten- palattuani täällä ei ollut ketään. Muita kun minä ja koira.
Kuinkas sitten kävikään?
Lokakuun aurinko ei antanut armoa. Nurkat huusivat pölyisinä ja niimpä kaivoin pontevasti esiin siivoustarvikkeet ja huspois hölynpölyt. Pesukone oli yksinäinen. Se sai seuraa kolmesta satsista värikkäitä vaatteita, jotka kaikki ovat nyt ottamassa sitä lokakuun aurinkoa. Matot sauvat kannustavia läimäsyjä selkäänsä ja nauttivat raukeina.
Kaikki kotihommat on nyt hoidettu ja vielä on aikaa itselle. Ihmeellistä- kuinka nopea voi nainen olla. Tai siis miten reippaalla tahdilla hommat saa hoidettua kun ei ole apulaista mukana.
Ensimmäisen pakkasaamun iloksi minulla on uudet, lämpimät villasukat. Vierastin ensin vähän tätä väriä, mutta valmiina sukat ovat oikein mukavat!
Lanka on novitan seiskaveikkaa ja sitä kului yksi kokonainen kerä ja toisesta ihan pikkuisen. Malli on Niina Laitisen suunnittelema ja on nimeltään Flaming socks. Nimestään huolimatta ohje on suomeksi ja sen saa pikkurahaa vastaan ravelrystä tilattua.
Noudatin kuuliaisesti ohjetta, mutta neuloin sukat hyväksi havaitsemani tavan mukaan magic loopilla.
Sanokaa ja miettikää mielessänne mitä haluatte, mutta kaikesta huolimatta mieleni ei ole apea vaan se on kepeä. Myös äiti on ihminen. Ihmisellä on joskus tarvis olla rauhassa. Lepuuttaa korviaan. Ja vaikka sitten imuroida silleen, ettei tarvitse siinä samalla leikkiä ja lässyttää ja vastailla kymmeniin kysymyksiin erinäisistä aiheista. Ja sitten kun on vähän aikaa antanut happea itselleen niin jaksaa ihan toisella tavalla olla läsnä sille vähän tuittuilevalle esimurkulle, herkälle ekaluokkalaiselle ja puheliaalle, uteliaalle poikaselle.
Eiks niin?
