lauantai 8. marraskuuta 2014

Kyllä se lanka riittää.

 
Nöttösiä taas neuloskelen. Jämiä joutavia. Joksikin hyödylliseksi. Toivottavasti.
 
Turkoosinsinistä oli jäljellä kaksi kerää, toinen enempi ja toinen vähempi neulottu. Itsestäänraidottuvaa suunnilleen 30 gramman laiha keränluikku. Mietin siinä mielessäni, että tuleekohan tuosta raitaväristä edes yhteen aikuisen kokoiseen sukkaan raitoja mutta sukka vaan kasvoi ja kasvoi puikolla. Raitaväriäkin riitti vallan mainosti. Eka pari valmistui ja laitoin reippaasti puikoille vielä toisenkin parin, nyt lasten kokoisen. 28 tassuun mahtuvan. Ja laiha ruippakerä laihtui ja laihtui mutta riitti!

 
Miten ihmeessä tuo langan menekin arvointi voikaan olla mulle vielä kaiken tämän neulomisen jälkeen kovin hankalaa? Olikohan vielä keväällä varsin massiivisen lankavarastoni syynä toistuvat arviovirheet vai kirjoitetaanko neuleohjeisiin jostain syystä reippaammat lankamäärät kun mitä oikeasti on tarpeen? Vai vaikuttaakohan neulekäsiala menekkiin kovin paljon?
 
 
Olen edelleenkin lankojen ostolakossa, noin niinku periaatteessa. Muutaman kerän olen syksyn mittaan ostanut, mutta en mitään suunnattomia määriä. Ehkä 5 kerää. Oikeesti :)
 
 
 
Laajensin ostolakkoani elokuussa vaatteisiin. Kuulun naamakirjassa Vuosi ilman uusia vaatteita- ryhmään ja koitan kovasti onnistua tässä haasteessa. Yksi repsahdus on tullut, mutta en anna sen haitata. Jatkan ostelematta eteenpäin. Vaikka mieli on luja ja haasteessa mukana nyt olen kiusauksen edessä. Ihana LUMOAN- mekko olisi nyt saatava.
 
 
Mieluiten tällainen violetti. tai ehkä oranssi. Voisin käyttää sitä legginssien kanssa tai vaikka joidenkin ihanien sukkahousujen kanssa. Nyt talvisaikaan laittaisin päälle vielä villatakin, kesällä ei tarttis mitään. Oi, tuo olis niin ihana. Mutku on se lakko. Ja se haaste. Vai voisinko palkita itseni tällaisella mekolla kun olen ollut äitinä pian 10 vuotta? Tai siitä, että pian on omat synttärit?
 
Ei. Pysyn lujana. En lankea. En osta. EN!
...vaikka kuinka tahtoisin....
 


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Tehopakkaus?!

On tämä äitiys jännä ilmiö.

Kun odotat ekaa lasta, siitä ollaan ihan ärsyttävyyteen asti kiinostuneita. Ja vatsaantaputtelijoita riittää. Varsinkin, kun ei voi sietää makeilevien puolituttujen kosketuksia. Onneksi ne loppuivat hyvin nopeasti kun taputtelin muutaman vähän vatsakkaamman ihmisen masua. Mutta hei- eihän se nyt oikeesti loukkaannu kun sen mahaan koskee. Ne hormonit vaan sillä ressukalla hyrrää- lässynlässyn. Kuulkaas. Harva tykkää siitä, että mahaa taputellaan. Ja se mahan kasvu johtuu kohdun kasvusta. Kohtu kuuluu naisen sukupuolielimiin ja niihin ei ole yleensä tapana kosketella luvatta.

Kun vauva syntyy, tuore äiti yleensä sivutetaan surutta. Ja vauvaa ihastellaan ja halutaan sylitellä. Kunnes se alkaa itkeä. Tai vaippa pitää vaihtaa. Sittenhän onkin sopiva hetki siirtyä kahvipöytään. Kait sinä- just synnyttänyt nainen olet kahvit keittänyt ja tuoretta pullaa on syytä olla pöydässä? Ja kaadat sitä janoisille. en kaadellut. soosoo.

Toinen lapsi herättää kohteliasta kiinnostusta ja saattaa jopa kirvoitaa muutaman ystävällisen kommentin. Läheisimmät tutut ja sukulaiset haluavat nähdä vauvan ja tulevat kohteliaasti käymään kun siitä sovitaan. Vieraiden määrä putoaa onneksi kolmasosaan ykkösen ihastelijoista ja se jonninjoutavat kumminkaimat puutttuu- ja hyvä niin.

Kolmas lapsi kiinnostaa lähinnä itsen lisäksi omaa äitiä. Myös työkaverit ovat iloisia ja saattavat onnitella. Hommissa autellaan kohteliaasti ja joku ystävällinen kaataa sumppia äipän kuppiin. Täshän tää, mitäs tässä. Kun vauva syntyy, naapurit tulee iloisena kukkien kanssa käymään. Ja muutama sukulainen. Ne työkaverit pyytää vauvan kanssa käymään ja on oikeesti iloisia kun sinne menee. Kiinnostus on sydämellistä ja aitoa, ne tulee, jotka oikeesti haluaa :)

 
Kun sitten hoitelet lapsiasi, oli niitä sitten kaks tai kaheksan, hyvää tai hyvää tarkoittavat kanssakansalaiset alkavat olla sinusta huolissaan. Miten saat aikasi kulumaan? Oivoi, onkos sulla kädet täynnä vaiko eikö? Aijaa, hoitelet lapsiasi kaiket päivät ja pyörittelet kotihommat siinä sivussa. Onkos sulla omaa aikaa ollenkaan? Tai jos olet sitä omaa aikaa viettämässä niin johan mieltä painaa, kuinka olet jättänyt lapsesi? Kait sinulla sentään ikävä on? Ai. olet ollut niiden kanssa kotona muutaman viikon ihan vaan putkeen. Ihanko omaa aikaa. Mutta muistathan, että ne lapset on kerran vaan pieniä?
 
Joo. Ja Äiti elää kanssa kerran vaan.
 
 
Koska rikkaita lätkänpelaajia ja miljoonaperijöitä ei joka lissulle riitä, jossain vaiheessa joutuu menemään ihan oikeisiin palkkatöihin sen kodinpyörittelyn lisäksi. Ja oi sitä juhlapäivää kun kaupasta saa ostettua pikkuhousunsuojia ja juustoa! Eikä vaan jompaakumpaa. Kotihoidontuella ei kumpaakaan.
 
Tietysti tässäkin piilee karikko ja kanssaäidit, nuo yhteiskunnan kriittiset naispoliisit tässä mielellään älähtää. Että kyllä se sydän on aina joko kotona tai sitten niissä omissa urahaaveissa. Nyt kuulkaas paljastan teille suuren alaisuuden: voi olla haaveita sekä työelämässä ja silti pitää sitä perhearkea ihan kivana juttuna. Ja jaksaa paljon paremmin kun on välillä vähän jotain muutakin ajateltavaa kun Ruotsin Miljonääräidit ja Vihannesveijarit.
 
Ja tottakai jos olet ollut rahanhimoissasi putken töissä niin johan se väsyttää. Ketäpä ei. Juuri tällaisella hetkellä sitten sattuu tulemaan joku kumminkaimankamu vastaan ja jutellaan siinä pintapuolisesti puolen minuutin verran kuulumisia. Jotta voi kun on lapset kasvaneet ja itse sitä vaan säilyy nuorena ja nättinä teiniäitinä. Ja työkuulumisia. Että töissä ja jumppaamassakin käyt. Ja neulot sukat silloin ja toiset tällöin. Voi jotta, mikä tehopakkaus. Jösses sentään, kaikkea sitä kerkeät. Että ainahan sinä olet tuollainen tehopakkaus ollut. Hihihiiiihiiiihihhiii.
 
Voi taivas. Oi maa.
Teet niin tai näin niin aina teet jotenki väärinpäin. Arvostelulle alttiina oleminen ja aina väärin tekeminen saattaa sittenkin kuulua perustavan laatuisesti naisen elämänkaareen. Jos et tee mitään, olet toisten rahoilla elelevä pummi, joka vaan hakee tilaisuutta hankkiutua TAAS raskaaksi jottei vaan koskaan joudu itse mitään tekemään vaan siipeilee. Jos sitten puuhailet kaikenlaista ja ostelet ihan omilla pikku rahoillasi henkkamaukasta pennuille pinnejä ja pipoja olet perhe- elämästä välittämätön naarassusi joka sysää lasten- ja kodinhoidon toisen puolison vastuulle. 
 
 
terveisin, tunteeton tehopakkaus jolla on just pesukone pörisemässä ja makaroonilaatikko uunissa.


 
 
 


maanantai 3. marraskuuta 2014

Punaiset villasukat.

Sää tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Marraskuu, tuo kuoleman kuukausi, antaa parastaan heti alusta asti. Ihmisen ja märän asfaltin väliin tarvitaan jotain pehmeää ja lämmintä. Villasukat.

 
Tein Niina Lahtisen suunnittelemat Suklaajoki- sukat lapsiversiona eli vähän ohuemmasta langasta ja pienemmillä puikoilla. Silmukkamäärät säilytin alkuperäisen ohjeen mukaisena.
 
Tykästyin kovasti tähänkin sukkamalliin ja pitää nämäkin aikuisversiona neuloa. Kun on niin kurja ilmakin ulkona. Ja kroppa huutaa hoosiannaa eilisestä kiukkujumpastaa.
 
 
 
Ohje sukkiin löytyy täältä:
 
 
Sateista iltaa vaan kaikille. Kyllä se kevät sieltä taas tulee.




sunnuntai 2. marraskuuta 2014

...Ja Neiti Brasiliaakin alkoi hymyilyttää.


 
 
Vettä sataa. Harmaata ja harmittaa. Tenavat tappelee. Itkee. Huutaa. Nokkailee ja messuaa. Mikään ei ole hyvä. Äitin pinna alkaa kiristyä ja kiristyä ja kiristyä äärimmilleen.
 
Tässä vaiheessa vissiin kaikki pullantuoksuiset täydelliset äitylit pyöräyttäisivät armailleen makoisat korvapuustit jossa olisi runsaasti kanelia, sopivasti sokuria ja iso ripsaus rakkautta. Mutta minä olen valitettavasti kovin keskinkertainen ihminen ja jaksan kuunnella kiukuttelua vaan muutaman tunnin päivässä. Sen jälkeen kaikki on liikaa.
 
Onneksi lähellä on kuntokeskus, sellainen keskinkertaisille ihmisille suunnattu. Ja oikein itsekkäille mameloille ja papeloille siellä on lapsiparkki. Sinne minä armaani huutavana raijasin ja suljin oven perässäni kiinni. Tulevat sitten hakemaan mut pois jumpasta jos eivät petojeni kanssa pärjää. Ja jos uskaltavat lähestyä Halloweenistä myöhästynyttä kärttyisää takkutukkaista noita- akkaa!
 
Lensin luudallani saliin viimeisenä, tottakai. Ja takariviin, että jos vaikka joutuu lähtemään. Tunnilla oli jotenkin kiva tunnelma, mutta silti latasin painotangon varteen niin paljon rautaa kun vaan suinkin kehtasin. Kiukusta tai raudan raskaudesta johtuen puhisin ja irvistelin tankoa ohjaajan antamien käskyjen mukaan. Tyyppi vielä kierteli salissa neuvomassa ja tsemppaamassa jumppaajia. Varmaan ihan kiusallaan.( No ei, oikeesti hyvät ohjaajat tekee niin, siitähän niille maksetaan.
 
Muutaman raskaan biisin jälkeen nupissani alkoi vissiin veri kiertää. Kiukku alkoi hiipua ja oli niin hyvä biisikin! Rankkaa rokkia. Purkkapoppi olisi ollut vittuilua siinä mielentilassa. Ja kas- irvistys vaihtui hymyyn. Onneksi tämän huomasi myös se jumppaope. Reippaasti hän kailotti mikkiinsä " no nyt alkaa mennä hyvin kun neiti Brasiliaakin alkaa hymyilyttää. Sillälailla. Ja rautaa vaan rajalle."
 
Ja siis joo. Olin kiukuspäissäni kotoa lähtiessä pakannut jumppakassiin sen brasiliatopin, jota en ikinä käytä. Juomapullokin unohtui kotiin ja kengät laulaa joutsenlauluaan. Varmaan niistä lähtee pohjat irti seuraavalla kerralla. 
 
 
 
Mitä mä tästä opin ja miksi halusin tästä kirjoittaa?
 
No sen opin, että kun oikein keittää niin on viisaampi puhaltaa peli poikki ja kaikota mahdollisuuksien mukaan vaikka sinne jumppaamaan kiukku kaakkoon. Myös minun pinnalla on raja ja saa ollakin. Kaikkea ei tartte jaksaa ikuisesti. Ei edes sitä omien kultamussukoiden kiukuttelua. Jumpanneena mun pinna on rahtusen pidempi. Toiset rentoutuu vaikka sillä täydellisen ihanien pullien leipomisella, toiset taas vaikka lukemalla. Pääasia taitaa olla se, että jollain konstilla saa ne muumit takaisin kanoottiin.
 
Halusin kirjoittaa tästä siksi, että mua ärsyttää. Äitilässyttely. Äitin kuuluu olla kuin imetysrintsikka; pehmeä, mukava ja joustava. Mutku suurin osa on aika keskinkertaisia. Jotenki vaan tuolla hiekkalaatikon reunalla ja ties missä mammakahviloissa sitä mussulässy- nissutusta harrastetaan. Ja todellisuus voi olla jotain ihan muuta. Siksi mä olen ajatellut kirjoittaa tästä ihan keskinkertaisesta elämästä.
 
Tämä elämä on tällaista ja se on rikas, rakas, joskus ruma mutta oma.
 
Kohtuullista iltaa.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Akilleen kantapäästä löysin akilleen kantapääni.

Sain kivan sukkamallin. Koska itsestään raidoittuvia lankoja löytyy vielä kerä ja sen kaverit ajattelin neuloa sukat. Kävin hommaan reippaasti ja itsevarmasti- onhan sitä nyt tullut eräskin sukkapari neulottua. Alku meni ihan hyvin, samoin keskikohta kärkeen asti. Kunnes tuli aika tehdä sukan pohja ja kantapää.

Kerran jos purkaa niin se on ihan ookoo. Kaksikin kertaa nyt menee, mutta kolmas ottaa itsetunnolle. Ja vieläkin sukan pohja törskötti yhtäältä ja lökötti toisaalta. Tuli kerrassaan tuluskukkarot.

Kokosin neulojan itsetuntoni rippeitä ja hautasin sukat lankalaatikon pohjalle. On kuitenkin synti ja häpeä jättää käyttämättä ihana sukkalanka. Köytin vyöni ja jatkoin matkaani. Purin epäonniset Akilleen kantapäät ja muokkasin mallista kovasti alkuperäistä muistuttavat, mutta perinteisesti varresta varpaisiin tehtävät. Ja voi, ihana Zeldan dippaama Räpsyripsi- sukkalanka pääsi siihen tarkoitukseen, mihin se on tehty!






Alkuperäisen Achilles Heal- ohjeen saa täältä!

http://www.ravelry.com/patterns/library/achilles-heal

Nämä sukat ovat onnistuneet monelta neulojalta ennen minua ja ravelryssä on niistä ihania kuvia. Kokeile :)



Leppisaa pyhäinpäivän iltaa Sinulle!